— On sen. Muistikos isä yhtään Aunea?
— Ketäpäs hän sitten olisi muistanut.
Leena toi sisään uuden lampun, jonka isä oli tuonut Aunelle tuliaisiksi. Sepä vasta valaisi! Isä asetti sen Aunen viereen pöydälle ja kysyi, osoittaen kupuun maalattua maisemaa:
— Tunnetko tuota?
Vieno puna nousi Aunen kasvoihin ja suu vetäysi hymyyn.
— No, voi sentään, siinähän on Ahtola! Kuinka se siihen on tullut?
Isä oli antanut oikean taidemaalarin valokuvan mukaan maalata siihen heidän kesäasuntonsa.
Ihastuksella katseli Aune sitä kuvaa. Kuinka kaikki siinä oli tuttua. Hän muisti niin hyvin juuri sen illan, jona valokuva otettiin. Punaisen rakennuksen ikkunat loistivat kuin ystävälliset silmät. Rantakoivut katselivat kuvaansa lahden peilistä. Isä istui ongella kallion alla ja Leena järjesti kahvipöytää kuistilla. Aune istui pyörätuolissaan rantasella lukien Topeliuksen saduista "Kuinka metsän pienet lapset oppivat lukemaan." Hänellä oli päässään leveälierinen kesähattu ja siinä seppele sinisistä ruiskukista. Kuinka sekin oli luonnollisesti maalattu tuohon. Pieni mökki lahden toisella puolen oli sekin niin aivan luonnollinen. Aune melkein odotti että ovi avautuisi ja pikku Matti tulisi pihalle paitasillaan. Taikka että pikku Miina tulisi polkua myöten mansikkatuokkonen kädessä ja Aune saisi painaa hopearahan ja vehnäleivän hänen ruskeaan kätöseensä.
Kesämuistot ja kesätunteet heräsivät lapsen sielussa ja täyttivät sen hetkeksi ilolla ja riemulla.
Isä oli tyytyväinen keksintöönsä.