— Sitä se nyt katselee Auneni pieni talven pitkinä puhteina, että paremmin jaksaisi odottaa uutta kesää.
Leena oli jo tuonut iltaruuan sisään. Isä söi usein Aunen kanssa ja silloin maistui ruoka kummallekin parhaalta. Kun Aune oli terveempi, istui hän pyörätuolissaan pöydän ääressä. Nytkin taas täytyi istua sängyssä. Mutta merkillistä kuinka kaikki ruoka sinä iltana maistui mansikkamaidolle.
Isäkin katseli mielihyvällä uutta lamppua, sillä hän rakasti luontoa ja rauhallista maaelämää.
— Sainpahan toki sen onnellisesti kotiin, vaikka myrsky oli vähältä temmata sen käsistäni.
Aune vavahti ja veitsi putosi lattialle. Myrsky temmata käsistä. Olisiko siis todellakin? — Kaikki iloisuus oli poissa. Ikäänkuin tuskassa tarttui hän isän käteen ja sanoi:
— Voi isäni, miksi eivät kaikki ihmiset ole onnellisia?
— Niinkö lapseni taas tuntee itsensä onnettomaksi?
Ei, ei hän, hänellä on liiankin hyvä. Muita hän muisti.
Isä suuteli pieniä kätösiä. — Nyt emme saa olla surullisia. Nyt mennään levolle ja nähdään kauniita unia uudesta lampusta ja Ahtolasta.
Pian olikin kaikki pimeätä ja hiljaista Aunen kodissa. Myrsky vaan ei väsynyt. Sen pauhua kuunteli Aune kauvan, kuunteli ja ajatteli.