— Ehkä tuuli olisikin tahtonut viedä sen sinne, missä ei ollut lamppua eikä kynttilää. Siellä sitä paremmin tarvittaisi — että jaksaisivat odottaa uutta kesää.
Näihin ajatuksiin hän viimein nukkui, huulillaan siunaus.
Mutta yöllä näki hän unta että myrsky tuli ikkunasta sisään, tuli aivan hänen sänkynsä viereen ja sanoi vakavalla ja surullisella mutta samassa lempeällä äänellä: antaako Aune uuden lamppunsa onnettomille?
— Rakas myrsky, annan, annan.
— Oikeinko sydämmestään mielellään?
— Voi, hän soisi että hänellä olisi sata lamppua, että saisi kaikki antaa!
Silloin myrsky kohotti lampun pöydältä ja vei sen mukanaan. Aune meni jäljessä nähdäkseen mihin päin se vei sitä. Hän näki sen kulkevan tyynesti ja tasaisesti ilmojen halki. Liekki suureni suurenemistaan. Aune seurasi yhä, ei hän muistanut, että jalat olivat olleetkaan kipeät. Mihin lamppu vaan tuli, siellä muuttui talviyö kirkkaaksi päiväksi, hanget sulivat, puut kävivät lehteen ja linnut lauloivat niin kauniisti, ettei Aune milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista, eikä edes voinut aavistaa. Ja pieni poika, joka oli nukkunut hankeen, heräsi keskellä kukkain tuoksua, hyppäsi pystyyn punaposkisena ja raittiina ja sanoi:
— Makeastipa nukuinkin. — Aune meni lähemmäs ja — se olikin Lauri, hänen oma veljensä! Aune tarttui häntä käteen — eikä siinä ollut kinnasta — ja sanoi:
— Mennään nyt isän luo.
Siihen hän heräsi, mutta nukkui heti uudelleen, pitkään ja rauhallisesti.