Talvisen auringon säteet leikittelivät ikkunaruudulla, pilkistivät huoneeseen, hiiviskelivät siniselle silkkipeitteelle ja hyväilivät kalpeata poskea. Aune aukaisi silmänsä. Kuinka suloista oli herätä! Näin tervennä hän ei ollutkaan herännyt pitkiin aikoihin. Nyt voisi nousta ylös, päästä istumaan mukavaan pyörätuoliinsa.
Leenan auttaissa häntä pukeutuessa, kertoi Aune hänelle unensa. Leenan mielestä se oli kaunis uni ja niin tosi. Niin juuri on se pieni poika herännyt ikuisen kevään maassa, aavistamattoman ihanassa. Lampun valo, joka yönkin päiväksi muutti ja talven kesäksi, oli kuva suuresta, kaikki uhraavasta rakkaudesta. Niin jos ihmiset rakastaisivat toisiaan, eipä kävisi silloin elämän kuorma kellekkään liian raskaaksi.
Pyörätuoli lykättiin ikkunan alle, josta Aunen oli tapana katsella "maailman menoa", kuten Leena sanoi. Monta hetkeä oli hän istunut siinä, ja monenlaista menoa oli hän nähnyt ja ihmistäkin monenlaista. Aunen mielestä kuitenkin kaikki ihmiset kuuluivat kahteen eri ryhmään. Toisilla on kaikki hyvin tässä maailmassa, ei tarvitse kärsiä puutetta, ei kipua — ne ovat onnellisia. Toiset taas ovat alituisen surun ja puutteen alaisia tai saavat taistella tautien kanssa — ne ovat onnettomia. Aune, joka itse oli tutustunut kärsimykseen jo kehdossaan, tunsi suurempaa vetäymystä kärsiviin.
Siellä ne nytkin kulkivat kadulla kaikki sekaisin. Mikäpä niin tarkkaan tiesi, kuka heistä oli onnellinen, kuka onneton. Kiire vaan näkyi olevan kaikilla. Aunella yksin ei ollut kiirettä. Hän oli ulkopuolella tuota kaikkea eikä hän kuitenkaan voinut pysyä sille vieraana ja välinpitämättömänä. Väliste tuli oikein polttava halu päästä sinne joukkoon, mennä siellä mukana vaikka vaan liikkaamalla tai sauvain avulla. Niin hän oli nähnyt monen muun tekevän. Siellä ne liikkuivat pikku lapsetkin, häntä nuoremmat, tyytyväisen ja tärkeän näköisinä. Heilläkin oli siellä tehtävänsä. — Toimintahalu heräsi taas täyteen voimaansa eikä sallinut istua joutilaana.
Aune kääntyi katsomaan jotain tehtävää. Siellähän se seistä törötti nukkekaappikin nurkassaan. Lasioven takaa hymyilivät Anni ja Liisa ja monta muuta sekä ruskea- että sinisilmäistä nukkelasta. Jokohan rupeisi leikittelemään! Häntä nauratti sellainen ajatuskin. Olihan siitä jo niin kauvan, kauvan aikaa kuin leikki oli lystille tuntunut. Väliste tosin, kun serkut tulivat vieraisille, otettiin nuket esille. Mutta silloinkin Aunea enemmän huvitti serkkujen ilo, kuin itse leikki.
Suottakos tohtorikin oli taputtanut häntä päähän ja sanonut: Aunella on lapsen ruumis ja aikaihmisen ajatukset, kuten useinkin sairailla lapsukaisilla. Heille elämän todellisuus alkaa aikaisemmin kuin muille.
Nukkekaapista siirtyivät silmät kirjahyllyyn. Aurinkokin paistoi juuri sinne, paistoi kauniisiin kansiin suurine kultakirjaimineen. Siellä oli Topeliuksen rakkaat sadut ja monta muuta ystävää. Sieltä lehahti esiin kokonainen maailma, kirkas ja kuulakka, keväisen raitis ja päiväpaisteinen, täynnä sopusointua ja runoutta. Siinä maailmassa Aune oli viettänyt monta elämänsä suloisimpaa hetkeä, siinä viipynyt, siihen palannut. Mutta nyt ei joutunut sinne, nyt piti olla todellisempaa. Toisella hyllyllä olivat koulukirjat, mutta nekin saivat levätä vastaiseksi. Vasta helmikuun alusta alkaisi opettajatar käydä säännöllisesti, ja nyt oli vielä jäljellä tammikuuta muutamia päiviä.
Nytpä hän vasta muistikin, että hän jo eilen oli päättänyt mitä tänäin oli tehtävä. Leenalta pyysi hän punaista villalankaa ja sukkapuikot. Ne saatuaan alkoi hän luoda silmiä puikoille. Panisikohan neljätoista vai kuusitoista kullekkin? Parempi sentään että ovat liian suuret kuin liian pienet. Mieluisa työ alkoi ja se kävi kuin tottuneelta ainakin. Leenan kysymykseen, mitä hän kutoi, vastasi Aune hymyillen: kintaita Laurille.
Mistäpäs hän tiesi tulivatko ne Laurille vai Liisalle, Matille vai Maijalle — kunhan ne vaan saivat lämmittää kahta kylmän jäykistämää kätöstä, eivätpä ne muuta pyytäneetkään. Se ajatus lämmitti Aunen sydäntä ja lisäsi nopeutta sormiin.
Leena oli jo käynyt torilla kyökki-Eevan kanssa ja istui nyt siinä töineen. Kylmä oli ollut kovasti, Leenalta oli nenä ollut paleltumaisillaan, ja yhä vaan kiihtyi pakkanen.