Sepä tieto Aunelle kiirettä lisäsi. Hän kutoi niin että puikot kuumisivat ja puna nousi poskiin. — Hänelläkin oli kerran kiire!
Leena kysyi, oliko Aunea vielä aamusilla häirinnyt se outo kolina, jonka syytä he eivät olleet tienneet.
— Ei, kyllä hän väliste kuuli sitä, mutta ei se häntä häirinnyt.
Senaattorin, joka useinkin teki työtä aamupuoleen yötä, se aina herätti parhaasta aamu-unesta. Tänä aamuna oli Leena ottanut tutkiakseen sen syytä, ja päässytkin selville siitä. Kolina oli syntynyt siitä, että sanomalehtipoika juoksi kovaa vauhtia puukengissä kivistä porraskäytävää ylimpään kertaan asti. Koko käytävä kaikui moisista askeleista niin, ettei edes voinut tuntea niitä ihmisjalan synnyttämiksi. Leena oli varoitellut poikaa:
— Juokse hiljaa, astu varpaillas, herätät ihmiset! Ja poika koetti varpaillaan, mutta kuinkas sellaisissa jalkineissa voi? Käytävä oli vielä pimeä. Leena kuuli hänen kompastuvan ylös mennessään. Alaspäin hän pudottausi vielä kovemmalla kolinalla kuin tavallisesti. Leena huusi heidän oveltaan hänen jälkeensä: loukkasitko jalkasi? Mutta kuuli vastaukseksi vaan nyyhkytyksen ja alaovi paiskattiin kiinni aivan kuin vihassa.
— Olikohan puukenkäpoika vihainen Leenalle, joka oli käskenyt häntä varpaillaan kulkemaan?
— Ei tiedä. Eipä ole kumma, jos mieli joskus kävisikin katkeraksi, kun pienestä pitäin saa kovaa kokea. Kenties löi säärensä pahastikkin portaan terävään syrjään.
Aune ihmetteli, että on puisia kenkiä. Sellaisia hän ei koskaan ollut nähnyt.
— Paksuihin puupohjiin naulataan nahkapäälliset. Köyhät niitä käyttävät, kun ne ovat huokeat ostaa, vaikka ovatkin epämukavat — selitti Leena.
Puukengistä johtuivat Aunen ajatukset puujalkoihin. Hän oli kerran maatessaan nukutettuna pöydällä jotain pienempää leikkausta varten, kuullut isän huolestuneella äänellä kysyvän tohtorilta: mitä luulette, tuleeko näistä jalkoja? — Pimeältä näyttää, oli tohtori vastannut, toisen mahdollisesti voi pelastaa, mutta toinen, pelkään, ennemmin tai myöhemmin tulee poikkisahattavaksi.