Siellä se nyt juoksee tuulen vauhdilla talosta taloon, portaita ylös ja alas niin, että puukengät kolisevat. Tuntuukohan hyvältä sääressä ja syököhän se omenaa?
Leena oli kyytimässä sanomalehtiä. Hiiviskeli hiljaa, ettei häiritsisi ketään. Hyväpä olikin hiiviskellä, kun ei ollut puukenkiä. Aune tiesi että Leena ilolla olisi kiivennyt vaikka pilvien tasalle, kunhan vaan sai tehdä jotain yhdelle näistä pienimmistä.
Pöydällä tuolla odotti punainen lankakerä ja kinnas, joka oli peukaloa vailla. Kuinka kauvan se Leena viipyi. Eihän hänellä ollut aikaa siinä loikoa.
Mitähän jos kerran koettaisi pukeutua omin avuin, hämmästyttäisi
Leenaa, istuisi valmiina pyörätuolissaan, kun hän tulee.
Kas niin, eihän se ollutkaan niin mahdotonta kuin hän oli luullut. Isällä oli tapana sanoa, ettei mikään ole mahdotonta. Kenties onkin niin. Kenties hänkin vielä paranee, voi auttaa toisia sen sijaan, että nyt on toisten avun tarpeessa. Nyt olivat jo kengät jalassa. Varovaisesti vaan ylös. Äärettömästi koski jalkoihin. Ole väkevä, Aune, pelko pois! — Kuitenkin alkoi maailma musteta silmissä ja Leena löysi pikku Aunen tainnoksissa lattialta.
Kun hän sitten myöhemmin istui pyörätuolissaan kutoen toista kinnasta, nuhteli Leena häntä lempeästi uhkarohkeudesta ja kärsimättömyydestä. Kärsivällinen sydän on suuri aarre. Eikä pikku Aunen yhtään tarvitse surra sitä, ovatko jalat kipeät vai terveet. Kun hän vaan aina voisi rakastaa ilman itsekkäisyyttä, niin olisi taivas hänen sydämmessään ja taivaan enkelit rakentaisivat majansa hänen huoneesensa — — —.
Siirtyivät sitten puheet heidän uuteen ystäväänsä.
Luuliko Leena hänellä olevan sellaisia kapineita, joita hän nyt kutoi?
Ei ainakaan näkyvissä ollut. Takin taskusta pisti esiin vaan kynänvarsi ja pari kirjaa. Luultavasti hän kävi kansakoulua. Kovin köyhä hän varmaan oli. Leena oli huomannut, että sukissa oli monta reikää, housut olivat repaleiset ja kulunut väljä takki oli nähtävästi isälle tehty. Aune puolestaan ei ollut ehtinyt niin paljon katsomaan vaatteita. Hän oli katsellut kasvojen ilmettä ja huomannut niissä surun ja kärsimyksen jälkiä ja samalla jotain puhdasta ja sanomattoman hyvää. Tuhat kysymystä nousi, joihin olisi tahtonut vastauksen:
— Missähän se asui, elivätköhän isä ja äiti. Kenties olivat molemmat kuolleet. Kenties hän oli orpopoika vailla kotia ja turvaa. Olikohan koko avarassa maailmassa ketään, joka olisi häntä säälinyt ja rakastanut, lausunut ystävällisen sanan ja lohdutellut. Sukissa oli monta reikää — köyhäkin äiti olisi parsinut sukat ja paikannut vaatteet. Surua ja kärsimystä ilmaisivat kasvot — jospa voisi vähänkin ilahuttaa, jakaa omasta runsaudestaan, kieltää itseltään jotain toisen hyväksi!