— Vasempaan, mutta se on jo melkein terve.
— Vai terve, kun on ihan mustana ja turpeissa. Hieroa pitäisi, mutta eihän se poikarassu jouda.
Leena voiteli salvalla ja kietoi siihen pitkän pehmeän kääreen, niinkuin hän oli lukemattomia kertoja kietonut toisiin jalkoihin.
Aune, jota poikanen nähtävästi ei huomannutkaan sieltä varjosta, oli noussut istuvilleen vuoteessaan. Hän katseli kömpelöä puukenkää Leenan polvella. Katseli suurta nahkalaukkua, joka sanomalehtiä täynnä hihnastaan riippui olalla ja näkyi painollaan tahtovan vetää kantajansa viistoon. Hänestä tuntui niin omituisen juhlalliselta, häntä melkein itketti. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että puukenkäpoika siinä tuolilla oli aivan sen pojan näköinen, jonka hän unissaan oli nähnyt heräävän.
Aune pyöritteli käsissään suurta punaista omenaa, jonka hän illalla oli saanut tuliaisiksi isältä ja silloin pistänyt tyynynsä alle. Mitenkä nyt saisi sen annetuksi?
Rientäissään ulos tuli poika kulkemaan aivan läheltä Aunen sänkyä. Silloin pisti Aune hänelle käteen omenansa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
Mikä sinun nimesi on?
— Lauri — vastasi poikanen yhtä hiljaa.
Suottapa hän sitä kysyikään. Mikäs se muu olisi voinutkaan olla?
Niinhän se oli unissakin — ja hänen veljensähän se oli!
Pistäissään omenan Laurin käteen oli Aune tuntenut, että se oli kylmä kuin jää.