Leena oli jalkaa hieroessaan kysynyt hänen perheolojaan. Isä
elää ja on työmies. Äiti kuoli, kun Lauri oli seitsenvuotias.
Nyt on äitipuoli, jolla on kaksi lasta: poika ja pieni tyttö.
Kaksitoistavuotias hän on ja käy kansakoulua.
Siinähän olikin kyllin tietoja yhdeksi kertaa. Sitä Aune vaan katui, ettei hän ollut antanut hänelle kättä, kun sanoi hyvästi. Olisi pitänyt puristaa sitä konttaista kättä. No nyt oli arvon kintaat. Jospa lämmittäisivät sydänraukkaakin, joka ehkä vilusta värisi isän kuluneen takin alla!
Leena kantoi vinniltä senaattorin käytettyjä vaatteita. Niistä he valitsivat paksuimman ja lämpimimmän puvun, joka oli pienennettävä Laurille. Onneksi oli Leena, jonka isä oli tehnyt räätälintyötä, ennen kotonaan oppinut ompelemaan miestenkin vaatteita. Senvuoksi olikin hän aamulla ottanut mitan Laurista noin vaan huomaamatta. Ei nyt siis muuta kuin ryhtyä työhön.
Aune puolestaan oli alkanut kutomaan sukkaa. Ilo ja onni loisti hänen silmistään, kun hän istui siinä ikkunan alla tuon tuostakin katsahtaen ulos kadulle. Siellä liikkuivat ihmiset talvitamineissaan, mitkä ajaen, mitkä kävellen. Viluisilta näyttivät kaikki. Ja kaikki tuntuivat niin rakkailta Aunelle.
Tuisku oli tehnyt korkeat kinokset esplanaadiin. Kuinka valkea, kuinka häikäisevän valkea oli siellä hanki! Aune etsi muististaan, oliko hän nähnyt mitään muuta niin valkeata. Niin, vaahto, jota aallot myrskypäivinä ajelivat Ahtolan rannikolle ja kenties joutsenen siipi sekä liljan lehti.
Ja nyt johtui hänelle mieleen ihana kevätaamu pari vuotta takaperin. Häntä lykättiin pyörätuolissa pitkin Kaisaniemen puistoa. Joutsenet uiskentelivat lammikossa. Pysähdyttiin siihen rannalle ja Aune heitteli niille ruokaa. Seuraavana päivänä oltiin äidin haudalla. Siellä oli valkea lilja juuri levittänyt lehtensä aamuauringossa. Ja Aune oli silloin ajatellut, että kumpikohan on valkeampi joutsenenko siipi vaiko liljan lehti. Ja jäljestäpäinkin oli hän sitä ajatellut, mutta ei hän ollut tiennyt kumpiko.
Ja kun hän nyt istui siinä katsellen huikaisevan puhdasta hankea, ei hän enää etsinyt vertailuja, mutta hänen sieluunsa nousi ajatus, että noin, juuri noin puhdas mahtaa hyvän ihmisen omatunto olla. Ja syvä kaiho täytti taas mielen. Aune muisti nyt, että juuri samanlaista kaihoa hän oli tuntenut katsellessaan vaahtoa rantasella ja niinä kevätaamuina puhtaan puhtautta ihaillessaan.
Leena selitti että se kaiho ei ollut muuta kuin ihmishengen ikävä sitä korkeinta puhtautta, josta se on kotoisin ja johon sen on palattava. Syvälle on se kaiho juurtunut ihmissieluun, mutta maallisen elämän kirjavassa leikissä sen ääni usein vaikenee. Ei ole kultaa kaikki se, mikä kiiltää vastaamme vaihtelevista muodoista eikä taimi viattomuuden kukkaset joka tarhassa. Eikä taimi ne aina ihmisrinnassakaan. Mutta autuaat ovat puhtaat sydämmestä…
Olipa heillä nyt kiire. Leena ompeli neula kuumana ja Aunen sukka kasvoi kasvamistaan. Ei ollut heillä nyt aikaa pitkiin pakinoihin eikä paljon mietiskelyynkään.
Se ajatus vaan tahtoi vaivata Aunea, että kun sillä on äitipuoli, niin jos se ei olekkaan hyvä Laurille. Aune tosin ei tuntenut ketään, jolla olisi emintimä, mutta saduissa ja kertomuksissa ne aina vihasivat ja kiusasivat lapsipuoliaan.