Leena kyllä tunsi monta emintimää, hänellä itselläänkin oli ollut, eivätkä kaikki suinkaan rakasta lapsipuoliaan niin paljon kuin pitäisi. Voipi olla syytä lapsissakin, eikä voi tuomita ketään, ja toivottavasti Laurin emintimä on hyvä hänelle.
Aunea vaan peloitti, niin, häntä aavistutti niin kummallisesti, että ei, ei ole Laurin emintimä hyvä hänelle. Minkästähden hän muuten olisi niin surullisen ja kärsineen näköinen? Jos Leena vaan olisi nähnyt kuinka arasti ja säikähtäneenä hän katsoi Auneen, kun laukku vahingossa löi sängyn laitaan, aivan kuin olisi pelännyt kuulevansa tylyn sanan tai saavansa rangaistusta. Aunen sydäntä vilhoi ja kouristi eikä hän jaksanut ajatella loppuun sitä ajatusta. Turhaan koetti Leena johtaa puhetta hauskempiin asioihin ja isäkin tuli kotiin tuliaisineen ja helline sanoineen, mutta Aune oli surullinen sinä iltana.
Vasta myöhään illalla, kun tulet jo oli sammutettu ja Aune oli saanut uskotuksi surunsa ja huolensa Korkeimman huostaan, vasta silloin alkoi hän rauhoittua.
4
Kun Lauri seuraavana aamuna istui Aunen kamarissa, oli hän entistään surullisempi, näyttipä aivan siltä kuin hän olisi hiljan itkenyt. Leena huomasi heti, että hänen korvansa olivat lumivalkoiset, jäässä siis. Hän juoksi heti lunta kadulta ja hieroi ne kuumiksi. Sitten sitoi hän niihin kapean silkkihuivin. Sääri oli jo melkein terve. Kun Lauri sitten riensi ulos ja ujosti kumarsi jäähyväisiksi, tarttui Aune nyt hänen käteensä ja sanoi lempeästi:
— Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi. Mutta, voi, kuinka kätesi on kylmä! Eivätkö kintaat olekkaan lämmittäneet?
Silloin tyrskähti Lauri itkuun ja nyyhkytti, ettei niitä hänellä enää olekkaan. Hän näytti olevan ihan epätoivossa ja itki niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Leena kuiskasi Aunelle, että se lapsi parka on varmaan hukannut ne, pudottanut kadulle tai johonkin porraskäytävään juostessaan. Molemmat koettivat he nyt lohdutella Lauria, minkä voivat. Nehän olivat vaan kintaat. Huomispäivänä voi hän saada toiset, tahi vaikka jo tänään. Pudottiko hän ne?
— Ei hän niitä pudottanut, mutta kun hän tuli kotia eilen ja emintimä näki ne, otti hän ne pois ja löi Lauria ja veti tukasta ja sanoi, että hän oli varastanut ne, vaikkei hän milloinkaan ole mitään varastanut. Sitten iltasella oli Lauri nähnyt ne emintimän omalla pojalla.
Katkonaisesti ja nyyhkyttäen sai hän tämän kerrotuksi ja riensi sitten pois.
Leena huusi hänen jälkeensä: