Tule tänne illalla, meillä on tärkeätä asiaa, koeta päästä!
Uusia vaatteitaan hakemaan Leena häntä näin kutsui. Niitten piti valmistua illaksi, sentähden piti joutua ompelemaan.
Ei Aune enää jaksanut pysytellä istumassa. Hervotonna ja entistään kalpeampana vaipui hän vuoteeseen. Huulet yhteen puserrettuina ja elottoman näköisenä lepäsi hän siinä, rinta vaan nousi ja laski taajaan. Siellä taisteli suru ja ahdistus ja viha. Niin viha, jota hän tuskin milloinkaan oli tuntenut, mutta nyt tunsi hän vihaavansa Laurin emintimää. Eikä ollut enään yhdentekevä olivatko jalat kipeät vai terveet. Olisi pitänyt päästä heti juoksemaan Laurin kotiin. Olisi pitänyt saada sanotuksi sille kelvottomalle emintimälle, että hän se juuri itse oli varas, joka vei orpolapsen ainoat kintaat. Ja millä oikeudella hän ne antoi omalle pojalleen, ei Aune niitä hänelle ollut kutonut. Ei, ei sitä jaksanut ajatellakkaan.
Leena säikähti. Hän tiesi että Aune oli liian heikko kestämään sellaista mielenliikutusta. Rauhoittaakseen häntä lupasi Leena käydä Laurin kodissa, mutta heti hän ei voinut lähteä, eiväthän he tienneet edes, missä hän asuikaan.
Lempeästi selitti Leena sitten Aunelle, ettei hän suinkaan voinut ottaa sanoakseen tylyjä sanoja Laurin emintimälle, sillä se ei olisi oikein. Jos hän oli käyttäytynyt väärin, oli hän varmaan tehnyt sen siitä syystä, ettei hän ymmärtänyt paremmin. Heidän oli antaminen hänelle kaikki anteeksi ja niin oli Laurinkin opittava tekemään. Missä viha ja tylyt puheet vallitsevat, kaukanapa on sieltä taivaan valtakunta. Senpätähden pikku Aunenkin oli varjeltava sydämmensä, ettei vihan rumat ajatukset pääsisi sieltä karkoittamaan rauhan enkeleitä. Eikä milloinkaan saisi unohtaa, että ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.
Mutta Aunesta tuntui tällä hetkellä aivan mahdottomalta antaa anteeksi Laurin emintimälle. Ja koska Leena ei ottanut nuhdellakseen häntä, oli Aunen itsensä kirjoitettava hänelle kirje. Hän mietti nyt vaan kuinka hän sen kirjoittaisi, mutta ei löytänyt mielestään kyllin ankaria sanoja.
Sinä päivänä ei Aune ensinkään jaksanut nousta vuoteeltaan. Kovin hänestä nyt tuntui elämä tukalalta. Isäkin oli matkalla, tulisi kotia vasta monen päivän päästä ja Leena vaati häneltä mahdottomia. —
Jopa alkoi sen ikävän päivän ilta hämärtää. Aune oli nukahtanut.
Herätessään kuuli hän ikäänkuin lempeän äänen sanovan:
— Ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.
Aune etsi katseellaan Leenaa, mutta häntä ei ollut huoneessakaan, eikä se ollut Leenan äänikään. Hänestä alkoi tuntua niin kummalliselta. Hän tiesi nyt, että se ääni kuului hänelle henkimaailmasta, hyväin henkien kotimaasta, ja hän uskoi nyt että se, mitä ääni sanoi, on totinen tosi.