Elli ja Saimi eivät voineet muuta kuin toivoa, että Aunenkin jalat pian paranisivat, että hänkin saisi ottaa osaa sellaiseen riemuun. Sitten piti hänen heti oppia tanssimaan. Kyllä Elli opettaisi. Hän oli jo käynyt tanssikoulun ja tanssiminen oli hänen mielestään hauskinta maailmassa. Nytkään ei hän malttanut olla pyörähtelemättä muutamia kertoja ympäri Aunen kamarin lattiaa.
Tällä kertaa serkut eivät joutaneetkaan viipymään kauvan. He olivat vaan pistäytyneet ohi kulkeissaan tervehtimään pientä armasta serkkukultaansa. Taas he suutelivat ja taputtivat ja jättivät hyvästi näkemään asti.
Kotimatkalla sanoi Saimi Ellille, että ehkei heidän sentään olisi pitänyt olla niin vallattomia Aunen luona eikä kertoa niin paljon niistä tanssijaisista. Tuskinpa Aune sentään milloinkaan paranisi ja tuskinpa hänen jaloillaan koskaan tansittaisi.
Niin, arveli Elli, ehkä Aunen mieli vaan kävi surulliseksi, kun kuuli toisten ilosta. Hän ei ollut puhunut juuri mitään, hymyillyt vaan niin kummallisesti heidän kertoessaan.
Saimi luuli kumminkin huomanneensa, ettei Aune ollut pahoillaan. Hänen katseessaan oli ollut jotain kirkastettua ja hänen hymyilyssään jotakin ihan autuaallista. Katsellessaan Aunea oli Saimi tullut ajatelleeksi sitä kaunista pyhimyksen kuvaa, joka oli hänen pienen rukouskirjansa kannessa, ja jota hän aina oli ihaillut.
Ja Saimi oli huomannut oikein. Aune ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, ettei hän voinut päästä tanssijaisiin. Mutta muisti hän senkin ajan, jolloin sydäntä oli särkenyt, kun toiset lapset puhuivat iloistaan. Minkätähden hänen, juuri hänen kohtalonsa piti olla näin kova, kun kaikki muut olivat terveitä ja onnellisia? Ja monta kyyneltä oli hän silloin itkenyt ikävinä iltoina. Eikä ollut hän silloin onnellinen.
Mutta se oli jo voitettu kanta. Ja vaikka hänen jalkansa paranisivat tänään taikka huomenna, eipä hänen sittenkään tekisi mieli tanssia. Toisetpa toimet häntä silloin kutsuisivat. Eihän siinä ollut mitään pahaa, lapsuusajan viattomassa ilossa, mutta Aune tunsi kumminkin, että se maailma, jossa hän eli, oli niin paljon korkeammalla sitä toista kuin taivas on maasta.
Se maailma oli laskeutunut hänen luokseen, kun hän hiljaisina hetkinä oli kuunnellut Ijäisen ääntä sielussaan, ja kun hän tähtien valossa oli avannut sydämmensä sille rakkaudelle, joka ulottuu kaikkialle ja jokaiseen. Ja sitä maailmaa ei Aune milloinkaan tahtonut laskea luotaan, sillä siinä on ikuinen onni.
7
Kuuluivat näin päivät ja yöt tyynesti ja tasaisesti eteenpäin.