Seuraavana aamuna ilmestyi Lauri tavalliseen aikaan Aunen kamariin. Edellisinä kertoina oli hän ollut siihen määrään arkeillaan ja hämillään, että oli unohtanut tervehtääkin tullessaan. Nyt tuli hän toisella mielellä. Aunen sanat eilisestä olivat koko ajan soineet hänen korvissaan rohkaisten ja ilahuttain. Hän tiesi nyt varmaan, että vaikka Aune oli hieno ja ylhäinen neiti, ei hän kuitenkaan halveksinut häntä, köyhää työmiehen poikaa, joka puukengillään peloitti pois ihmisten aamurauhan.
Senpävuoksi Lauri tänä aamuna iloisesti toivotti hyvää huomenta. Meni sitten Aunen luo, ojensi kätensä ja kiitti vaatteista. Ja lie hymyilivät toisilleen tuttavallisesti. Samaten kiitti hän Leenaa.
Lauri huomasi, että molemmat tarkastelivat häntä, sitä uutta pukua luonnollisesti, että mitenkä se kävi hänelle. Ja hän tuli hämilleen, tuntui niin oudolta. Hän oli jo niin tottunut isän väljään takkiin liian pitkine hioineen. Se oli kuin vanha rakas tuttava, vaikka monta vilua oli hän siinä nähnyt.
Leena tarkasti säärtä ja selitti, että se jo oli ihan terve. Mutta Laurin täytyi kuitenkin luvata joka aamu pistäytyä heillä saamassa vähän lämmitystä. Eihän se häntä viivyttänyt, kun Leena sen sijaan kantoi lehdet heidän portaissa. — — —
Ja siellä hän taas juosta viillätti kylmässä aamuilmassa. Mutta ei ollut hänen nyt kylmä. Kun vinha viima puski vastaan, niin se uusi ystävä, joka tahtoi hänelle hyvää, tuntui liittyvän lähemmäksi häntä ja ikäänkuin hyväili hänen hentosia jäseniään. Ja Laurin teki mieli hyväillä vastaan.
— — Sinä päivänä oli Aune taas terveempi. Hän istui tavallisella paikallaan ja jaksoi kutoa sukkaansakin. He puhuivat Leenan kanssa siitä kuinka onnellisia he olivat, kun saivat osoittaa ystävyyttä osattomalle. Ja he olivat vakuutetut siitä, ettei korkeampaa maallista onnea olekkaan.
Samassa soi eteisen kello. Sieltä tulivat serkut, Elli ja Saimi, kaksi Aunen ikäistä tyttölasta. He suutelivat Aunen kalpeita poskia, taputtelivat häntä ja sanoivat häntä armaaksi serkkukullakseen. Kylläpä he taas olivatkin iloisella tuulella.
Elli alkoi kertomaan, että he eilen illalla olivat olleet lastentanssijaisissa professori P:llä. Ja kilvan vakuuttivat molemmat, että siellä oli ollut äärettömän, äärettömän, äärettömän hauskaa. Heillä oli molemmilla ollut vaaleanpunaiset leningit ja kaikki olivat sanoneet, että ne vaatettivat verrattomasti. Kaikki tytöt ja pojat olivat olleet sievän sieviä ja niin he liehuivat tanssissa kuin kesäperhot nurmikolla.
Professori itse oli pitänyt kauniin puheen tälle "keijukaiskansalle", kuten hän sanoi, rusottavista kevätaamuista — lapsuutta hän niihin vertasi — ja lapsuusajan viattomasta ilosta. Lopuksi oli näytelty "Prinsessa Ruusunen". Se oli onnistunut mainiosti. Nanny B. oli ollut herttaisa Ruusunen ja Linda A. komea kuningatar. Ruusuja, kaikenvärisiä oli ollut niin paljon, että niistä muodostui kokonainen metsä, jonka peitossa koko hovi nukkui satavuotista untaan.
Jaa, kielin ei voinut kuvailla kaikkea sitä ihanuutta.