Kun he tällaisina hämärähetkinä näin istuivat yhdessä, kiertyivät heidän puheensa useinkin aineeseen, joka molemmille oli mieluisa ja rakas. Ja siihen ne kiertyivät nytkin — äiti vainajaan. Isän piti kertoa uudelleen pienetkin erityiskohdat hänen elämästään ja kuolemastaan. Mutta kaikki ne sisältyivät siihen, että hänen elämänsä oli ollut ihana rakkaudentyö ja hänen eronsa täältä autuas. Ja yhdessä he surivat sitä, ettei häntä enään ollut olemassa tässä maailmassa. Ja yhdessä he iloitsivat siitä, että saivat säilyttää hänen muistonsa niin pyhänä ja kirkkaana elämänsä tiellä. — —
Ulkona yhä pyrytti ja tuiskutti. Taivas kävi uhkaavan mustaksi, tuntui hankkivan rajuilmaa.
Ei aikaakaan niin siellä jo repi ja ryski, ulvoi ja ärjyi. Isä oli noussut kävelemään. Hän astui edes takaisin lattialla ja pysähtyi usein ikkunan eteen katsellakseen sinne ulos. Aune uteli mitä isä nyt näki siellä. Ja isä vastasi, että hän katseli vaan kuinka tuuli tuiverteli puita, kuinka ne siellä horjuivat ja häilyivät, milloin minnekkin päin kaaristellen.
Ihmistä ei näkynyt liikkeellä. Mies metallinen vaan seisoi siellä suorana, pelkäämättä paikallaan. Ja isä sanoi, että joka kerran, kun hän näki sen jalon ryhdin myrskysäässä, tuli hän ajatelleeksi, että noin juuri on miehen seistävä elämänkin myrskyssä horjumatta, häilymättä. Ja noin on seistävä sen, joka suuren asian puolesta taistelee, pää pystyssä ja taipumatta tuulten mukaan. — —
Aunen kamari alkoi jo vähitellen käydä pilkkosen pimeäksi. Hämärähetki oli siis lopussa ja Leena viritti valot. Laittoipa hän taas tulta uuniinkin, ettei tulisi kylmä yöllä, sillä tuollainen myrsky tunkee tukevainkin seinäin lävitse. Vedettiin sitten ne paksut uutimet ikkunan eteen. Suljettiin pois sinne koko talvi tuiskuineen ja rajuilmoilleen. Mitäpä he siitä! Aunen kamarissa oli tyyntä ja lämmintä ja kielojen tuoksua ja kesäinen Ahtola lampun kuvussa…
Mutta huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Ja vaikka Aune makasikin aivan hiljaa eikä vähääkään vaikeroinut, näkyi kuitenkin kasvojen ilmeestä, että hän kärsi kovaa tuskaa. Sen tähden rupesikin Leena hiljalleen hieromaan jalkoja sillä hyvällä voiteella, joka aina lievensi tuskia. Ja isä istuutui viereen, piti pienoista kättä kädessään ja koetti lohdutella.
— Kun vaan jaksaisimme kesään, puhui hän. Päästäisi pois tästä kolkosta kaupungista pyryilmoineen sinne tyynen lahden rantaselle. Ja hän siirsi lampun lähemmäksi Aunea ja käänsi kesäisen Ahtolan aivan hänen eteensä.
Mutta Aune ajatteli nyt sitä talvista Ahtolaa. Ja häntä ihan värisytti, kun hän kuvaili mielessään minkälaista siellä nyt on. Ihan autiona on koko rakennus ja eteisen ovi lukittu ulkolukolla ja rautasalvalla salvattu. Myrsky lyö lunta pimeihin ikkunoihin ja vinguttaa kamalasti tuuliviiriä katolla. Jäässä on järvi ja ranta paksun hangen peitossa. Eikä laula nyt peipponen koivun oksalla. Kenties ulvoo siellä joku nälkäinen susi pihamaalla…
Mutta lahden takaa loistaa vienoinen valo. Siellä on kaksi pienoista päätä painettuna ikkunaruutuun. Matti ja Miina siellä kuuntelevat myrskyillan ääniä.
— Mikähän tänä iltana niin kamalasti metsässä huutaa? Kysyy Miina,