Pikku Laurin ilottomassa elämässä olivat ne hetket onnellisimmat, joina hän sai olla kahden isänsä kanssa. Omituinen rauhan tunne laski silloin mieleen ja hän oli varma siitä, että isäkin tunsi ihan samaa. Sellaisina hetkinä olivat he useinkin aivan ääneti, mutta kun isä pitkään ja surullisesti katsoi häneen, tiesi Lauri hyvin mitä hän ajatteli. Ja entisten, onnellisempain aikain muisto yhdisti heidät ja liitti heidät lähemmäksi toisiaan. Ja kun Lauri silloin ei voinut muulla tavalla lohdutella isää, koetti hän aina tehdä hänelle pikku palvelluksia, niinkuin muisti äitivainaan tehneen.
Niinpä hän nytkin heti emintimän lähdettyä laittoi puhdasta vettä pesuastiaan ja kysyi eikö isä tahtoisi peseytyä. Aivan kuin Laurille mieliksi nousikin isä heti sängystä, johon hän oli heittäytynyt, ja alkoi hangata kasvojaan.
Lauri kertoi nyt isälleen, että häntä oli kutsuttu vieraisille ja yhdessä alkoivat he sitten laittamaan häntä matkaan.
Edellisenä iltana oli Lauri tosin ollut saunassa, mutta peseytyi nyt kumminkin oikein perinpohjin. Isä nosti sitten alas piirongilta vanhan peilirämän, jonka lasin pikku Anni oli lyönyt tuhansiin säröihin. Sen yhdessä kulmassa oli vielä varsin hyvä peilata, vaikkei nähnytkään koko kasvojaan yhtäaikaa. Laurista tuntui niin somalle istua näin peilin edessä ja katsella omaa kuvaansa. Harvoinpa hänellä oli aikaa sellaiseen harrasteluun. Aamusilla täytyi töytätä ulos silmä kourassa. Hyvä kun ennätti saada kengät jalkaan ja laukun olalleen.
Senpävuoksi hänestä nyt tuntuikin niin somalta istua näin peilin edessä. Tukkaa siinä piti kammata. Hänellä oli oma pieni luukampa, jonka hän kerran oli saanut joululahjaksi isältä. Ja hänellä oli aina ollut tapana kammata hivuksensa suoraan ylös otsalta ja ohimoilta. Nyt teki mieli koettaa jakausta korvalliselle. Miltähän se näyttäisi? Mutta hivukset eivät ottanut pysyäkseen. Saivat siis olla totuttuun tapaansa.
Onneksi oli hänellä puhdas paita. Välistä täytyi pitää samaa paitaa monta viikkoa. Olipa vielä puhdas nenäliinakin.
Kun vaatteet olivat yllä, koetteli Lauri kaulaansa sitä kapeata silkkihuivia, jonka Leena oli antanut hänelle korviin pakkaisaamuna. Sepä vasta kaunis oli, kun isä sitoi solmuun leuvan alle.
Nyt ei puuttunut enää muuta kuin kengät ja nepä olivatkin huonoimmat. Eikä ollut edes millä mustaisi niitä. He hieroivat noella, mutta ei siitä paljon apua ollut. No, ei auttanut muuta kuin jalkaan.
Ja nyt hän siis oli valmis lähtemään. Lakki hänellä oli hyvänlainen. Hän oli saanut sen jouluksi eräältä rouvalta, joka asui samassa talossa ja jonka asialla hän joskus oli juossut. Se oli kudottu punaisesta villalangasta ja tupsu päänlaella. Sattumalta olivat kintaat tulleet aivan samaan väriin.
Isä saattoi Laurin ovelle ja sanoi, että jos se hyvä neiti ei pahastuisi, niin hänkin lähettäisi terveisensä sille.