— Nuku, sinä pieni kultasilmä, katsele unissasi taivaan maita!
Eivätpä elon myrskyt konsaan sinua saavuta.
Ja lattialla nukkujalle kuiskailivat ne:
— Oikein poikani, sinä teit hyvän päätöksen, jota et koskaan tule katumaan. — — —.
Aamulla oli isä jo pukeutunut ja kopeloi juuri vasaraa nurkasta, kun Laurikin heräsi. Hän juoksi jälestä porstuaan, painoi kultarahansa isän käteen ja sanoi hiljaa:
— Tässä on isälle rahaa puihin ja ruokaan. Aunen isä antoi eilen.
11
Laurin lähdettyä vaipui Aune syviin mietteisiin. Oli eräs asia, joka häntä usein oli ajatteluttanut, ja joka nytkin nousi kiertämään hänen aivojaan.
Ja hän teki taas Leenalle juuri saman kysymyksen, jonka hän oli tehnyt jo monta kertaa ennen:
— Luuleeko Leena, että kuolleet voivat seurata meidän elämäämme täällä maan päällä.
Ja Leena vastasi juuri samalla lailla, kuin hän oli vastannut jo monta kertaa ennenkin, että sitä vaan ei yksikään varmasti tiedä, ei yksikään kuolevaisista.