Lauri nieli kyyneleensä. Eno muistutti kovin hänen äitiään äänestäänkin ja koko olotavassa.
Eno kertoi sitten, että hän on kauppiaana Oulussa ja että hän välistä käy Helsingissä asioilla. Usein sanoi hän kuulustelleensa sisarvainaansa perhettä, mutta nyt vasta onni ohjasi hänet heidän luokseen.
Pois lähteissään lupasi eno keväällä taas tulla Helsinkiin ja sanoi silloin käyvänsä heidänkin luonaan.
Sinä iltana ratkaistiin Laurin kohtalo. Hän oli miellyttänyt enoa ja, koska eno oli varakas ja lapseton, päätti hän ottaa Laurin kasvatikseen. Mutta hän aikoi sanoa sen vasta keväällä.
Lauri istui nyt kehdossa onnellisena enonsa käynnistä pikku Anni sylissään. Voi, kuinka sen jalat taas olivat kylmät, aivan kuin jääpuikot. Sukat luisuivat aina pois ja kenkiäpä vaan ei ollutkaan. Vielä ne on kerran kengät Annillakin, ajatteli Lauri, kauniit ja lämpimät, kun hänkin tästä joutuu ansaitsemaan.
Täytyi ihan nousta koettamaan tuntuiko isän rautamoukari vielä yhtä raskaalta kuin ennen. Pienempänä oli hän tuskin jaksanut kohottaa sitä lattiasta. Mutta tänä iltana tuntui se merkillisen keveältä.
— Sen saat perinnöksi — sanoi isä — kun tämä käsi väsähtää. Se onkin ainoa perintö, minkä voin jättää pojalleni, se ja rehellinen nimi.
Kun kaikki sitten nukkuivat ja kamarissa oli pimeä, nousi Lauri hiljaa vuoteestaan ja hiipi ikkunan luo.
Aivan oikein, siellä istui Janne heidän talonsa luonnos edessään. Hän näkyi nyt piirustavan. Tarkasti sitten työtään, kallistellen päätään vuoroin vasempaan ja oikeaan. Kas niin nyt hän ottaa siveltimen. Ja hiljaisina yön hetkinä puhkeevat siinä vaaleanviheriäiset hiirenkorvat lehdettömiin puihin.
15