Yhtä hän kumminkaan ei voisi panna paperille, sitä joka on tärkein kaikista ja jota paitse heidän kotinsa olisi kolkko kuin hauta. Mutta sen pitää kumminkin olla siellä mukana, täyttää huoneet lattiasta lakeen, huminoida puitten latvoissa ja ihmisten silmistä säteillä.
Ja lämmitellä saavat sen loistossa vilua kärsineet. —
Oi, jos se jo olisi valmis, aika ehtisi, vierähtäisivät vuodet!
— Onkohan Janne ollut maalla? Vaikea hänen muuten on maalata ilmi elävätä luontoa. Sunnuntaiksi hänen taideteoksensa nyt siis valmistuu.
Aune laski päivät ja yöt, illat ja aamut, ja niitten vaihdellessa kasvoi hänen omassa mielessään kuva siitä tulevaisuuden kodista, kaunis ja ihana.
Jalona nousee sen katto metsikön keskestä aivan kuin ylevän ihmisen otsa. Sopusointu kuiskailee lempeätä säveltään siinä ympärillä ja rannalla asuu rauha. — —
Vihdoin tuli sunnuntai ja silloin saapui Laurikin paperikääröineen. mielessään miltei ylpeillen ojensi hän sen Aunelle. Niin varma oli hän Jannen mestaruudesta.
Hämmästyen huomasi Lauri, että Aunen kasvot ilmaisivat pettymystä, kun hän katseli Jannen työtä.
— Ei ole Janne ollut maalla — ajatteli Aune.
Häntä ihan nauratti Jannen koivut, jotka seisoivat kuin sotamiehet jäykissä riveissä valmiina tekemään kunniaa. Ja niitten välillä kulki ruskea hiekkakäytävä suorana ja säännöllisenä.