— Ei aikaakaan niin alkaa puitten välistä välkkyä jotain sinistä ja kohta olemme pienen metsäjärven rannalla. Siinä olen istunut monta kevätpäivää katsellen kuinka rastas rakentaa pesäänsä suureen koivuun. — —
Paljon he sitten vielä puhuivat kesästä ja sen riemuista. Laurikin innostui kyselemään kaikellaista, se kun hänelle oli ihan outo ja tuntematon maailma.
Kun Lauri sitten alkoi hankkia kotiinsa, tiedusteli Aune Jannen äidin terveyttä. Ja saatuaan tietää, ettei hän vieläkään jaksanut pestä pyykkiä, antoi Aune yhden kultarahoistaan vähäiseksi kiitollisuuden osoitteeksi Jannen suuresta vaivasta.
— Onkos teillä nyt puita? Kysyi Aune hämillään.
— On — vastasi Lauri punastuen.
Hän olisi luultavasti vastannut niin, vaikk'ei heillä olisi ollut lastuakaan. Mielessään jatkoi hän — puita kyllä on tällä kertaa, pikku Annilla vaan ei ole kenkiä.
Mutta siitä hän ei puhunut mitään.
16
Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudetkin edelleen huonoin ja hyväin säitten vaihdellessa. Ja niitten vaihdellessa vaihteli Aunenkin kamarissa tuska ja lepo, kärsimys ja ilo, toivo ja pettymys.
Sulanut oli jo lumi kaduilta ja Laurinkin puukenkäin pohjat olivat jo kuluneet ohukaisiksi aivan.