— Juokse vaan sentään sinäkin heidän jäljestään — kehoitti Aune ystävällisesti — niin minäkin tekisin, jos voisin.
Ja sillä hetkellä tunsi hän taas kipeästi jalkainsa puutteen.
— Enkä lähde, ei tee edes mielenikään, vastusteli Lauri.
— Voi sinua Lauri, sinä vaan kiellät itsesi taas, ja tällä kertaa minun tähteni. Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy nyt mennä.
Lauria ihan itketti. Ajoiko Aune hänet nyt siis pois luotaan ja hänellä oli kumminkin kaikkein hauskin siellä. Eikö Aune nyt voinut uskoa sitä.
Ja hän loi Auneen niin uskollisen katseen rehellisistä sinisilmistään, ettei Aune voinut muuta kuin luottaa hänen sanoihinsa ja puhjeta sanomaan:
— Oi, kuinka sinä olet hyvä, kuinka äärettömän hyvä! Jospa voisin olla yhtä hyvä minäkin!
Ikkuna oli yhä auki ja yhä virtasi siitä sisään kevätilman suloinen tuoksu. Se täytti huoneen ja lauloi siellä pienelle kalpealle kukkaselle uuden elämän ihanaa laulua. Sillä väliste tuntui siltä kuin hänkin kuuluisi niihin sortuneihin, jotka makaavat hangen alla pitkän ja pimeän talven.
— Nyt minä tiedän mitä me teemme juuri tällä hetkellä — huudahti
Aune — me lähdemme ulos!
Isä ei ollut kotona, mutta Leenan täytyi suostua, varsinkin kun tohtorikin oli luvannut, että Aune ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä pääsee ulos, koska ulkoilma varmaankin taas häntä vahvistaisi.