Leena toi nyt eteisestä hänen harmaan päällysnuttunsa, joka tuntui tulleen suuremmaksi talven kuluessa. Samaten otti hän eteisen hyllyltä pyöreästä vakasta hänen pienen harmaan samettihattunsa, jossa ei ollut muuta koristetta kuin ruusukkeelle solmittu silkkinauha ja josta hän niin paljon piti.
Sitten kantoi Leena pyörätuolin porrasten eteen ja vei viimein Aunenkin sylissään siihen istumaan. Ja niin he lähtivät matkaan kaikin kolmen.
He päättivät mennä hautuumaalle, jonne Aunen ensimmäinen kevätmatka ennenkin aina oli suunnattu.
— On hyvä, että saat koetella voimiasi, onko sinussa meidän lykkääjää, tuolin ja minun — sanoi Aune naurahtaen.
Laurin mielestä hänen lykättävänsä tuntui kevyeltä kuin höyhen. Tuoli tuntui pyörivän ihan itsellään eteenpäin. Hän vaan ohjaili sitä, vei hellävaraa ja väisteli epätasaiset kohdat katukäytävällä.
Aunesta tuntui taas kovin oudolle olla ulkona niin pitkästä aikaa. Hänkö itse siinä todellakin istui? Tuntui aivan siltä kuin se olisi ollut joku toinen.
Ennen oli häntä aina kovin kiusannut se, että ihmiset uteliaina katselivat häntä aivan kuin jotain kummaa.
Nyt ei hän ensinkään välittänyt siitä. Tuntui taas ihan siltä, kuin hän itsekkin jostain korkeammalta olisi katsellut sitä pientä matkamiestä, joka toisten auttamana pyöri eteenpäin pitkin esplanaadia.
Kuljettiin sitten hiljalleen Välitorin poikki ja sen reunassa aukeni eteen leveä Bulevardikatu. Siitä Aune aina oli pitänyt kovin paljon. Kun siitä yläpäästä katseli suoraan eteensä, näytti ihan siltä kuin ei sillä olisikaan loppua. Sitä katsellessaan Aune aina oli tullut ajatelleeksi ijankaikkisuutta, jolla myöskään ei ole loppua. Ja hän oli ennen luullut että kaikki ihmiset Bulevardia kävellessään ajattelevat sitä samaa.
Mutta Leena oli sanonut, että tuskinpa lienee niin. Näytti ihan siltä, kuin korkeahattuisilla herroilla olisi tärkeämpää ajateltavaa. Ja hän pelkäsi, että hienot neidit tuskin joutuivat muistamaan muuta kuin kauniita vaatteitaan.