Oi, kuinka ne näyttivät herttaisilta! He olivat jo ihan ystäviä ja silloin pyörätuolin täytyi lähteä liikkeelle. Aune nyökkäsi vielä jäähyväisiksi ja ikkunasta vastattiin. Kaikkein pienin näkyi ojentavan käsiään hänen jälkeensä. Olisi pitänyt saada syliinsä se pieni!
Jatkaissaan matkaansa joutuivat he kulkemaan ruumissaaton rinnalla. Aikaisin väsynyttä vietiin siinä levolle. Pieni valkea arkku oli isän ja äidin sylissä.
— Kuinka sinä nyt juuri kuolit — sanoi Aune — nyt kun kaikki heräävät uuteen eloon, sortuneetkin hankein alta?
Kirkonkellot soivat surullisesti ja kyyneleet vuotivat surevan äidin silmistä seppeleeseen arkun kannella.
— Siinä on nyt murheen murtama, — ajatteli Aune — joka kenties koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia, josta hänen pieni lapsensa jo on käynyt sisälle.
Oi, kuinka Aunen oli sääli sitä äitiä! Jos Jeesus nyt eläisi maan päällä, niin varmaan, varmaan hän pysähdyttäisi ruumissaaton, herättäisi pienokaisen kuolleista ja antaisi sen elävänä sen äidille.
Mutta ei ollut nyt Jeesusta eikä ketään, joka olisi armahtanut.
Ruumissaatto kulki kulkuaan uudelle hautuumaalle, mutta pyörätuolia ohjattiin kohti vanhan hautuumaan porttia. Kun he olivat poikenneet siitä sisään, kulki Leena edellä, että Lauri löytäisi tien. Ei sinne ollutkaan vaikea löytää, vähän matkaa vaan valtatieltä oikealle.
Pysähtyivät nyt kummun kohdalle, jossa kohosi tumma hautapatsas nimikirjoituksineen. Leena etsi luutansa pensaikosta ja lakaisi pois kuivettuneet lehdet, joitten välistä vihanta ruoho jo nosti korttansa ilmoille.
— Kohta saamme tulla istuttamaan kukkasia — sanoi Leena muokaten multaa kädellään.