— Voi, ettei meillä nyt ollut mukana pientä seppelettä tai kukkakimppua, kuten ennen, — pahoitteli Aune. Ei saanut kaupoista sunnuntaina. —
Korkeat puut huminoivat hiljaa ja uudelta hautuumaalta kuului hautausvirren surullinen sävel.
— Voi, minkätähden piti sen kaiken olla niin surullista, vaikka ruumiin kuolemalla se oikea elämä vasta alkaakin!
Linnut visertelivät puitten latvoissa elämän laulua — kuolleille.
Oli niin juhlallista, täytyi puhua ihan kuiskailemalla. Aune kertoi Laurille, että isä siihen haudalle tullessaan aina paljastaa päänsä ja vaipuu ajatuksiinsa. Aune arvasi, että isä silloin ajatuksissaan koettaa kohota äidin luo.
Ja poismennessä sanoo hän tavallisesti vaan:
— Hän oli liian hyvä tähän maailmaan.
— Missä sinun äitisi hauta on? — Alkoi Aune kysellä.
— En tiedä, en muista oikein — sanoi Lauri — jossain se on syrjemmässä, jonne köyhiä haudataan.
— Etkö sitten milloinkaan ole käynyt siellä?