Ja niin he lähtivät paluumatkalle. — — —
Sitten iltasella, kun Aune jo oli asettunut yötiloilleen, alkoivat kaikki ne asiat, jotka hän päivällä oli kokenut, uudelleen kiertokulkunsa hänen aivoissaan.
— Jossain se on syrjemmässä — soi Laurin surullinen ääni. Voi, miksi piti sen olla syrjemmässä? Minkätähden sielläkin vielä tehdään eroitus?
Leenan täytyi olla siinä lähellä lohduttelemassa.
— Eihän siinä oikeastaan mitään eroitusta tehdä. Mutta haudat kun ovat kalliita näin kaupungissa, niin varakkaammat voivat lunastaa parempia paikkoja. Ja yhdentekevähän aivan on, missä ruumis lepää, kunhan henki vaan on ijäisessä ilossa.
— Aivan, aivan varmaan on Laurin äiti siinä ilossa — riemuitsi Aune — hän kun oli niin hurskas ja hyvä. Ja se Aunea kanssa lohdutti, että he sitten istuttavat kauniita kukkia hänen haudalleen — Vaikka se onkin syrjemmässä.
Uudelleen kulki siinä ruumissaattokin hautuumaata kohden kirkonkelloin soidessa.
— Ai, ai sentään, kuinkahan, kuinkahan kovasti sen äidin sydäntä särkee?
Aune oli ihan tuskassa ja Leena koetti lohduttaa häntä sillä, että on sanottu: autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
— Niinpä nyt lohduttakoon häntä se suuri Lohduttaja, ainoa ja korkein!