Aune näki niin elävänä edessään sen äidin kalpeat kasvot, joihin sanaton suru oli painanut pyhän leimansa. Niin, pyhän, sillä jotain pyhää ja korkeata on sellaisessa suuressa surussa, jota ihmiskieli ei kykene kertomaan. Eiköhän vaan lienekkin se korkeinta kaikesta siitä, mitä ihmissydän voi tuntea!
Aunekin olisi tahtonut sellaisen suuren surun sydämmeensä. Tosin oli hän ikänsä kaiken kantanut murhetta jalkainsa tähden. Mutta se tuntui nyt niin itsekkäältä ja vähäpätöiseltä.
No, mikäs esti suremasta? Mikäs esti surulla saattamasta pienokaista multiin ja itkemästä itkevän äidin kanssa!
Aunen päänalainen kastui taas ihan märäksi sinä iltana ja hentoset sormet liittyivät ristiin peitteen alla.
Kun hän jo oli uniin uupumassa, ojennettiin vielä kahta pientä kättä hänen jälkeensä lastenkodin ikkunasta. Mutta hänen viimeinen ajatuksensa oli:
— Oi, sinä pieni lintukulta, joka lauloit lohdutusta orpopojalle haudan partaalla!
— Oi, jos olisikin aina joku pieni lintunen livertämässä uutta toivoa murheen yössä!
17
Kevät edistyi edistymistään luonnossa, mutta Aunen poski kävi yhä kalpeammaksi. Näytti siltä kuin elinvoimat päivä päivältä olisivat laskeneet. Mutta isä toivoi, että kesä taas korjaisi kaikki. Oli vaan heti ruvettava hankkimaan maalle.
Mutta eräänä päivänä tuli tohtori tavallista synkempänä Aunen kamarista ja selitti isälle, että nyt oli koetettava viimeistä keinoa ja lähdettävä — ulkomaille.