Hän oli lähettänyt kutsumaan Lauria puheilleen ja odotti nyt jännityksessä hänen tuloaan. Mutta Lauri viipyi kauvan.
— Kenties hän ei pääse ensinkään, ajatteli Aune. Ja hänen sydäntään alkoi jo ahdistaa se ajatus.
Kaikkein rakkaimmat ja kauniimmat kertomus- ja kuvakirjansa oli hän laittanut paperikääröön ja kirjoittanut päälle Laurin nimen ja osoitteen, sillä hän oli päättänyt antaa ne muistiksi hänelle.
Siinä Lauri arvon tulikin ihan viimeisessä hetkessä. Ilonkyynel herahti Aunen silmään — ilon vaiko surun?
— Niin se nyt kävi — sanoi hän. — Mutta, jos Jumala suo — niin me kerran vielä vietämme kesää Ahtolassa.
Laurin täytyi silloin luvata, että hän säilyttää ne Jannen tekemät tärkeät piirustukset kalleimpana tavaranaan ja ettei hän milloinkaan unohda heidän yhteistä tuumaansa, heidän elämäntehtäväänsä.
Lopuksi uskoi Aune ne kolme jäljellä olevaa kultarahaansa Laurin huostaan. Hän kyllä tietäisi, miten ne parhaiten olisivat käytettävät.
Eikä auttanut enään muuta kuin lähteä laivalle. Lauri sai nyt tehdä viimeisen palvelluksensa pikku Aunelle — lykätä hänet pyörätuolissa rantaan.
Kun he kulkivat patsaan ohi, nyökkivät hyasintit jäähyväisiään iltatuulessa, aivan kuin lähettääkseen suloterveisensä etelän kukkasille. Aunekin nyökki niille armaille ystävilleen, joitten kehitystä hän niin hartaasti oli seurannut.
Samaan liittoon tulivat serkutkin ajaen. He olivat pelänneet myöhästyvänsä ja ottaneet hevosen. Hiljalleen ajoivat he nyt pyörätuolin jäljessä. Heillä oli kummallakin iso kukkavihko mitä kauniimmista ruusuista. Mutta heistä tuntui vaan niin kummalliselta, aivan kuin olisivat kulkeneet ruumissaatossa.