Saimi itki katkerasti. Hän sanoi tietävänsä ihan varmaan, ettei Aune enään milloinkaan palaa siltä matkalta ja hän katui, että oli panettanut ainoatakaan punaista ruusua kukkavihkoonsa.
Rantaan päästyä sanoi Aune kiireesti hyvästi saattajilleen ja isä ja
Leena kantoivat hellävaraa pyörätuolin laivan peräkannelle.
Aunesta tuntui taas niin oudolle, aivan kuin joku vieras olisi istunut pyörätuolissa ja hän itse jostain loitommalta olisi katsellut liikettä rannalla ja merelle lähtevän laivan kannella.
Mutta kun laivamiehet olivat irroittaneet paksut köydet ja laiva hiljalleen rupesi etenemään laiturista, tunsi Aune sydämmensä ahdistuksesta, että hän siinä istui pyörätuolissa ihan itse.
Monta oli siinä matkaan lähtijää, mutta vielä useampia jäi rannalle. Serkutkin seisoivat siellä huiskuttaen nenäliinojaan, mutta Aunen silmä etsi väentungoksesta pientä punaista lakkia, jossa oli tupsu päänlaella.
Siellä sen omistaja seisoikin surullisena ja kalpeana. Aune ajatteli, että tulikohan Laurin yhtään ikävä häntä. Hän ei ollut puhunut mitään, kun Aune sanoi lähtevänsä, ei sanaakaan.
Eron hetkenä, kun laiva eteni etenemistään ja ihmiset rannalla yhä pienenivät, tunsi Aune oikein kuinka paljon, paljon hän piti Laurista. Olisi tehnyt mieli sanoa vielä edes sanan, huutaa sinne rannalle:
— Jumalan haltuun!
Mutta se ei olisi kuulunut enään. Aune kohotti nyt vaan kättänsä taivasta kohden merkiksi ja Lauri näkyi ymmärtävän hänen sanatonta kieltään, sillä rannallakin nousi pieni kätönen kohti korkeutta.
Sitten ei enään voinutkaan eroittaa mitään. Kaikki ihmiset sulivat yhteen mustaksi juovaksi, joka viimein näytti vaan pieneltä pilkulta. Ja lopuksi ei näkynyt sitäkään.