Laurikin tarkasteli isäänsä. Hän oli tehnyt sen huomion, että isän kädet vapisivat paljoa enemmän entisestään ja että otsaan oli ilmestynyt monta uutta poimua. Mutta muuten oli hän nyt onnellisemman näköinen kuin ennen ja hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen.
Oi, sitä rakasta isää! Lauri tiesi, ettei hän milloinkaan voisi valehdella eikä koskaan tehdä toiselle vääryyttä, ennen hän kuolisi.
Mutta Laurin sydäntä ahdisti sinä iltana kalvava suru. Hän nousi kävelemään edestakaisin sen pienen huoneen lattiata ja pysähtyi väliste ikkunan alle. Katse kulki tuttua uraansa sinne vastapäätä olevaan maakerrokseen ikäänkuin nähdäkseen lukiko Janne, vai tekikö taulunpuitteita.
Laurin kysymättä sanoi isä:
— Janne ei asu enään siellä. He muuttivat pois huoneen kosteuden tähden. Häntä sinun heti pitää tavata. Hän pääsi ylioppilaaksi jo viime kevännä. Kuka olisi luullut hänen tulevan niin terveeksi ja reippaaksi? Kyttyrää ei huomaa juuri ensinkään. Hän vaan ei liioin herrastele. Väliste tulee hän työpaikalleni, ottaa vasaran kädestäni ja hakkaa monta tuntia miehen tavalla.
— Te olette vanha ja väsynyt — sanoo hän. Ja kun ensin estelin häntä, jotta:
— Mitäs herra tällaista työtä, hän vastasi:
— Mikäs herra minä teille ja samallaisia herrojahan me ollaan kaikki.
— Ja usein olen nähnyt hänen vetävän äitinsä raskasta pyykkitiinua käsirattaissa rantaan.
— Voi, sitä kunnon poikaa! — Puhkesi Lauri sanomaan. Ja hän hehkui halusta päästä puristamaan Jannen kättä.