Oo, hän muisti kyllä sen ajan, jolloin Janne valjuna vapisi kelkan perässä, kuin hän veti häntä kouluun, sen ajan jolloin hän näki nälkää huoneessa, josta löyhähti vastaan kellarinhaju. —
Emintimä oli tehnyt tilan Laurille heidän omaan sänkyynsä ja heidän piti itsensä nukkua lattialla. Mutta Lauri sanoi, ettei sellainen asiain järjestys voinut tulla puheeksikaan. Juuri entisillä yötiloillaan tahtoi hän nukkua. Piti koetella näkeekö siinä vielä yhtä hyviä unia kuin ennen.
Lauri auttoi emintimää vuoteitten valmistamisessa.
Hän oli heti huomannut, että se kova ja tyly ilme oli kadonnut äitirukan kasvoista ja sijaan oli tullut jotain hyvää ja lempeätä.
Ennenkun he kävivät nukkumaan, istuutui äiti Laurin viereen, otti häntä kädestä ja pyysi sydämmestään anteeksi entisen kovuutensa häntä kohtaan. Hän ei ollut tietänyt paremmasta silloin. Ikuinen rakkaus ei ollut silloin vielä päässyt paistamaan hänen jäiseen rintaansa.
Ja hän meni piironginlaatikolle ja otti sieltä esille — pikku Annin kengät, jotka olivat ostetut Laurin Oulusta lähettämillä säästörahoilla. Ne olivat kovin sievät pikku kengät. Kärjissä oli vähän kiiltonahkaa niinkuin Lauri kirjeessään oli määrännyt. Ja näkyi, että niissä oli kävellä tallusteltu, sillä toinen oli kannalta vähän läntistynyt. Ne olisivat voineet kestää vielä kauvan, mutta pikku Anni ei tarvinnut sitten enään kenkiä, ei kenkiä eikä muuta.
Lauri oli hellitä itkuun, mutta se ei olisi ollut miehekästä. Hän nousi kävelemään ja koetti puhua muuta. Hän kertoi siitä, kuinka hän tervaveneessä oli laskenut Oulujoen kuohuvia koskia, kuinka siellä vesi nousee vaahtopylväinä paasista ja valtava pauhu estää ihmisäänen kuulumasta.
Mutta yli kosken pauhun kuului nyt hänen sydämmensä vaikeroiva ääni, ja se huusi takaisin pikku Annia — pikku Annia ja sitä toista. Oi, kuinka olisi tehnyt hyvää, jos kaksi hentoa käsivartta nytkin olisi kietoutunut hänen kaulaansa niinkuin muinen, kun hän iltasella tuli kotiin surulliselta matkalta! — —
Niinpä hän nyt lepäsi siinä entisillä yötiloillaan. Ja hän ajatteli, että siinä sentään oli ollut hyvä nukkua. Se oli kumminkin ollut hänen kotinsa lattia ja kodin lattia on pehmeä ja lämmin. Ja siinä oli ollut niin hyvä levätä puhtaalla omallatunnolla ja rinta täynnä rauhaa.
— Oi, onnellinen hän, jos aina voi säilyttää sydämmensä niin vapaana kaikesta saastasta kuin oli sen pienen pojan, joka muinen nukkui ryysyvuoteellaan seinivieressä lattialla! — —