Mutta vaikka siinä olikin hyvä levätä, pakenivat unenhenget kumminkin hänen vuodettaan. Ja väikkyi siinä vaan pieni valkea risti kultakirjaimineen.
Kenties se olikin ollut vaan hairahdus. Kenties sitä ei ollutkaan todellisuudessa. Olisi pitänyt koetella kädellään. Mutta sitä hän ei olisi rohjennut. Hän oli vaan seisonut sen edessä paljastetuin päin, hengessään koettaen kohota Aunen luo.
Mutta missä oli hän? Ja kuka hän oli? Ja oliko häntä ollenkaan?
Tähtitarhain riemujako hän katseli katoamattomassa kirkkaudessa?
— Ooh, ja minä matelen täällä maan tomussa!
Ja oliko häntä ollutkaan?
Oliko hän ehkä ollut sen kaikkein korkeimman ja pyhimmän ilmaus, sen joka pakenee pois jo silloin, kun yrittää sitä nimeltään mainita, saatikka sitten käsin kosketella.
Ooh, Laurin täytyi hypätä pystyyn ja itkeä ahdistustaan yön hiljaisuudessa. Hänen täytyi langeta maahan kasvoilleen sen pyhimmän eteen, joka poltti hänen sielussaan, joka vaati häntä pudistamaan pölyt jaloistaan ja jonka edessä hän vapisi — ja joka pakeni häntä, mutta jota kuitenkin aina täytyi tavoitella. Sillä se oli ihaninta kaikesta!
— — Hän lepäsi jo tyyntyneenä vuoteessaan, mutta unenhenget vaan vielä väistyivät häntä.
Aikaisen aamun sarastus valaisi jo itäistä taivaanrantaa. Kohta se hehkui kultana ja purppurana. Ja vihdoin lensi sieltä kultaiset nuolet suoraan heidän huoneeseensa.