Lauri alkoi katsella ympärilleen. Pöydällä siellä, johon isä sen oli asettanut illalla, oli hänen valkea ylioppilaslakkinsa, jonka voittamista hän oli pitänyt elämän korkeimpana onnena.
Mutta hänen täytyi nousta kädellään koettamaan oliko se todellakin siellä.
Oli se, eikä se edes yrittänytkään paeta. Mutta se olikin vaan palanen vaatetta eikä sillä semmoisenaan voinut olla mitään merkitystä hänen elämänsä onnen mittaajana.
Pöydällä lakin vieressä oli se pieni puulaatikkokin, jonka äiti illalla oli tuonut vinniltä. Siihen Lauri Ouluun lähteissään oli kätkenyt kalleimmat tavaransa, ja kannen oli hän naulannut kiinni suurilla rautanauloilla.
Hän yritti nyt kantta auki ja saikin siihen senverran rakoa, että sai pistetyksi kätensä sisään.
Ensimmäiseksi tuli sieltä esille pienet punaiset kintaat, jotka olivat kuluneet rikki peukaloista ja kärjiltä.
— Oi sentään! Lauri vei ne huulilleen ja suuteli hellästi.
— Toden totta ne olivat hänen kalleimpia tavaroitaan!
Sitten otti hän sieltä paksun paperitukun. Kylläpä siinä oli kääreitä. Mutta viimein tuli sieltä esille iso paperiarkki. Lauri levitti sen eteensä pöydälle. — Se oli se Jannen tekemä tärkeä piirustus. Lauri jäi istumaan sen eteen pää käden varassa. Hän katseli kuinka lemmenkukat sinersivät siinä ikkunan alla.
Ja hän tiesi nyt, minkätähden hän oli ponnistellut ja minkätähden pyrkinyt pysymään hyveen ja totuuden tiellä. — Sentähden vainen, että hän kerran kelpaisi olemaan opettajana siinä koulussa, jonka Aune laittaa niille lapsille. —