Aurinko oli jo kohonnut täyteen loistoonsa taivaanranteelle. Se valaisi nukkuvan kaupungin hiljaiset kadut. Se valaisi sen pienen huoneen, jossa Lauri istui miettien elämänsä korkeinta kysymystä. Ja sen lempeät säteet kuiskailivat hänelle:
— Minä olen Aune…
Mutta minkätähden oli Aune nyt oikeastaan ilmestynyt hänelle? Minkätähden oli hän saattanut hänen sielunsa vapisemaan ahdistuksen tulessa? — Senkötähden, että Lauri muistaisi pysyä uskollisena hänen asialleen?
Ja Lauri ymmärsi nyt, että Aunen asia oli hänenkin elämänsä korkein tarkoitus. Ja ollakseen sille uskollisena ei hänen tarvinnut rakentaa taloja, ei linnoja kivestä eikä puusta.
Sillä Aunen asia puhui hänelle lemmenkukan sinisilmästä siinä ikkunan alla. Se puhui hänelle pienen kintaan kuluneista silmukoista.
Ja Aunen asia oli rakkaus ihmistenlapsiin. —
Lauri aukaisi ikkunan ja joi virvoittavaa aamuilmaa.
Ja alhaalla siellä hohti Helsinki tornineen ja huippuineen. Mutta Lauri tiesi, että niitten kattoin alla oli paljon ahdistusta ja tuskaa. Ja hän hehkui halusta päästä sitä lieventämään.
Kauvan käveli hän vielä edestakaisin sen pienen huoneen lattialla.
Hän pysähtyi sängyn eteen ja katseli siinä nukkuvia.
Oi, hänen rakasta isäänsä? Kuinka hänen sydämmensä pitkien vuosien kuluessa oli palanut halusta päästä häntä näkemään.