Ja se oli todellakin hän! Käsi vapisi nukkuissakin sängyn laidalla.
Ja nurkassa tuolla oli raskas rautamoukari.
Oi, kuinka onnellista, että hän vielä oli eläväin joukossa, ettei vielä ollut liian myöhäistä! — —
* * * * *
Mutta kun hän laski polttavan päänsä valkealle tyynynpäälliselle vihdoinkin nukkuakseen, näki hän edessään vastaisen elämänsä viitoitetun tien.
Eikä se hukkunut ihaniin utupilviin, vaan se kulki jokapäiväisen elämän karua maata, kärsiväin ja unhotettuin keskitse.
Itsensäkieltämisen taivalta se kulki voitosta voittoon.
Ja sen tien päässä toivoi hän vielä kerran saavansa nähdä Aunen.