Viimein puhkesi Hanna puhumaan:
— Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana on olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää maalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä, täydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten kirkkaudesta kirkkauteen… Ja kenties siellä on vastassa ikuinen rakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin ne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen henkensä kannattaa…
Tähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:
— Epäiletkö sinä sitä sitten?
— Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.