Saavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista lunta kohden — hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan huolimatta — huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua, joka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen läpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän katsoikin.
Vaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle vuoriharjanteelle — siihen, missä rinne äkkiiyrkkänä painui syvälle laaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä — sillä häntä ihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.
Laaksoa ei enää näkynyt — siellä oli vain ikäänkuin leveä, hopeanharmaa joki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei ollut juuri minkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla — oli yhtä valoisaa, yhtä ilmavaa kummallakin puolen.
Ja joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa valkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa vapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta pitkissä riveissä astuvat valtaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut…
Oli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä, valkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että jokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä, kun taas ihan pienet huiput — sellaiset kuin Lumikellot tuolla, Ortler-vuoristossa — olivat kuoripoikia… he pitivät hiljaista messua täällä ylhäällä.
Hiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä, kaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt valosta, kaikesta loistosta ja valkeudesta. — Kun hän äsken oli kulkenut vuoren jyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän tahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt — kuin olisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.
Tuolla alhaalla — kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla — oli maailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat keskenään, valittivat — ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli kummallista täältä ylhäältä katsoen.
Täällä oli kaikki vaipunut rauhaan — ikäänkuin tahtoisi kaikki meille muistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.
Täällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään suuressa, hiljaisessa messussa — täällä hänen nyt piti rukoilla oikea rukouksensa… rukous, joka oli niin pakoittava, koska hän pani siihen sydämensä tuskan, rukous, jota täytyi kuulla, koska hän siinä antoi elämänsä… rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös… niin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti…
Hän paljasti päänsä — tuuli siveli viileästi ja viihdyttävästi hänen kuumaa, hikistä otsaansa — hän teki kasvoillensa ja rinnallensa ristinmerkin ja risti kätensä.