Ensiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia orvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle — hän kulki niin ajatuksissaan — mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli luvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle — sinne hän oli selittänyt matkansa vievän.

Sitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi — siellä missä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot joskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot, vaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä aamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten… Ylös, ylös — tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät jalansijan terävien, kylmien kivien välistä — missä lumi myöhään suli — missä pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet lapset, gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa niiden ympärillä…

Ylös, ylös — vieläkin korkeammalle! Koko ajan olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta liikkeellä kooten kaikkea sitä mitä hänen piti sanoa saapuessaan huipulle — tai pikemmin kaivaen sitä esille. Sillä oli kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä mihin hän illalla jäi, täytyi nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle sielussaan saadakseen rukouksen sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta mielestään niin liikuttava, niin sydämeen käypä, että sitä täytyi kuulla.

Täytyi — kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että mitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada — sillä siinä, ettei sitä saanut, oli korkeampi tarkoitus.

Oi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen tytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti kärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi häneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.

Hän nousi nousemistaan — ja hän kaivoi kaivamistaan — löytääkseen paraimmat, vaikuttavimmat sanat.

Hän kaivoi — ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä sitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää, pimeää kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse — sielunsa siinä syvyydessä, johon ihminen pelkää astua — jossa moni ehkei koskaan ole ollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa — mutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli ulottua taivaisiin.

"De profundis" — —

"Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra" — syvyyksistä, missä kaikki verhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti samalla tavoin — joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna, pimeän toivottomuuden masentamana, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka ilmaisee sen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: pelasta kuolemasta!

* * * * *