"Niin", sanoi nuori mies, "kohta en voi enää täällä tulla toimeen — vaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt huolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun se aika tulee — niinkuin viime vuonna! Ja minä, vastasin: kyllä, sanoin minä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta samota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa on useammin kuin kerran kirjoitettu — sanoin minä — että 'hän meni ylös vuorelle rukoilemaan'. Ja niin se on, ettei ehkä missään tule rukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse Herran kasvojen edessä. — Niin sanoin suoraan papille." —
Kaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet häipyivät pimeään.
Kas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asian! Hän oli jotain oppinut, hän!
"Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan.".. Siellä oli varmaan oikea paikka — ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut sanonut, että "siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas" — ja kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa niin kauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta saattoi mennä ylöspäin ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka tapauksessa päättyi — korkeilla vuorten huipuilla — ja siellähän silloin alkoi taivas.
Miten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut. Huomispäivänä menisi hän tuonne ylös — korkeammalle Kortschin alppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä seutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun tämä tahtoi välttämättömästi poimia jalovalkoja — aina Martellerin lumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän kyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän ei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.
"Kasvoista kasvoihin Herran kanssa", juuri niin se oli tapahtuva! Hänen itsensä luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä puolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen, sillä hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että ymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä oli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi — sillä hänen tahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.
* * * * *
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler kaukana ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää kivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.
— Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen pieni tyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön perästä, jolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä oli tytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja hänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän selän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin — mutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna, niin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka nukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla, jotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa — mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen tukevin, varmoin askelin — ja rukous, joka hänen piti lukea, oli tullut niin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta tänne ylös.