Hänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään — aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään — — ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa hengittää vapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen. Tytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi — ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin — — — jolloin hänet kannettaisiin ulos…
Kun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja erikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan olisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä hänen luokseen — niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei ollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.
Siellä hänen olisi hyvä olla — ja kun rinta oli voimistunut, niin saataisiin nähdä miten selkä oikenisi — miten hän kasvaisi suoraksi ja suureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa… kantaisi hattua kauniilla, vaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.
Kunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi saada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia — joilla olisi hänen omat siniset silmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät pikkukiharat… ja ne lapset olisivat suoraselkäisiä — ja reippaita ja terhakoita.
Mutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia kuin silloin kun isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen syliinsä — yksi kummallekin polvelle — kääntäisivät nurin hänen taskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää — repisivät häntä hiuksista — tarttuisivat hänen piippuunsa — —
Ei, sehän olikin totta! — isoisähän olisi levännyt aikoja sitte
Schlandersin kirkkomaassa…
Kaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella pienintäkään seikkaa tytöstä — hyvää tai pahaa — jossa ei hän ollut osallisena!
Mutta hänenhän pitikin kärsiä — mikäli hän todella aikoi kantaa hänen tuskaansa!
— Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa.
Kaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.
"Kiitos", vastasi hän. "Keväthän on vaikea aika. Mutta" — sen hän sanoi erikoisella painolla — "kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun pääsemme sydänkesään! — Niin, sitä kai sinäkin ikävöit?" lisäsi hän. Kaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä kuukausina, jolloin metsästeltiin kauriita.