Koskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut ihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien muitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski — sanoen aina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan, niin saattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt miten he ihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti jollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti enemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar Zingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!
Hän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet sisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa pimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten varjojen hämähäkinverkkoon — —
Hänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi lyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että sillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta ripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin näemme ne tuomiopäivänä mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.
Mutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta olisi tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään perinpohjaisen ripin itsensä kanssa.
Kysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi ajatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa. Ei, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä ei ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut taustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä — hänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut kaikki kova ja kiero ja taipumaton — — Ja mitä hän silloin huomasikaan siellä? Eikö siinä ollut — —
Ei, ei, sitä hän ei voinut myöntää — ei edes itselleen — että hänellä olisi —
Mutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli sellainen rinnassaan?
Ja juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä vialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei satuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin ihmissydän voi olla!
Hän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei voinut sulkea sielunsa silmiä päästäkseen näkemästä. Tahtomattaankin täytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä — sydämensä.
Kyllä sentään hän tahtoikin nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli, sitä selvemmäksi — päivänselväksi — muuttui se, että juuri hänen nyt piti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi ja kuollakseen!