Ei ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja että oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän Joosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona, kärsimys-asemilla täällä tai Bozenissa — koska hän aina oli samallainen pelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja vaati, että se paha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä taas — siten kuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut kertaakaan astunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:
"Se on minun syytäni kaikki! Suo siis minun kuolla."
Sillä — vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara rangaistus vain siitä, että hän oli hiukan viipynyt matkalla kätilön luokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei se ollutkaan pahinta. Ei, pahin oli siinä, että — se ei tapahtunutkaan vain minään määrättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä tietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään — juuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään muuta.
Miten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina, jolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan ollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan. Vaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään sai elatuksensa — niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin tunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut lempeämmäksi.
Sitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan — silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut. Eikä hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle siitä syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin — ja kuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!
Bethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen. Hän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana kuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: "Miksi olitkaan niin kauan matkalla sinä päivänä?" Ei, vaan kun hän koetti vierittää syyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen — niin oli hän alistuvasti siihen suostunut.
Ja kun hän huononi — silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai isäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: "Kyllä varmaan loppu nyt lähenee — ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei enää kauan elä, saammepa nähdä."
Miten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä — ihan tyynenä! — ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli sen kuullut — ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja ytimiin.
Yhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka — ja hänen kärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen piti kärsiä! — —
Bethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan silloin kun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua hänelle! — —