Häntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. "Kun pahin saapuu, ja hän sen tuntee, mitä silloin — voi Herra Jumala, mitä silloin?" — —
Eräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon edustalla.
"Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle", sanoi hän. "Hän uskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen laitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle.
"Minkä totuuden?"
"Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän jokainen huomaa."
Mutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan pöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:
"Ei, se se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni sanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan — niin, sen teen!"
— Sillä nyt hän sen tiesi — nyt se oli iskenyt häneen kuin salama: hänen itsensä piti kuolla.
Kaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän oli liian pieni — oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt — eikä hän kuitenkaan ollut huomannut, että siis hänen myöskin tuli se sovittaa.
Hänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä lapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja kuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan jonka piti se tehdä!