Vihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti tahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään Kortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi elää — ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä ja kuolleena!
* * * * *
Eräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä vuoteestaan, sanoi tämä: "Minä en jaksa", ja hänen silmänsä, jotka tulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä — ikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet — kääntyivät tuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.
Ja ennenkuin hän tiesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä vastaavan — ihan tyynesti ja rohkaisevasti: "Ei, sillä olemme vähän väsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että lepäämme päivän tai kaksikin — että pääsemme väsymyksestä ja että oikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä vähäsen ulos auringonpaisteeseen."
Hän sanoi aina "me" puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan luonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.
— Päivän, kaksi — ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut vuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi rintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli vaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata. Nahka alkoi kulua siitä rikki — niin että tyttö kärsi kovasti kun Kaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi, ettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella — hänen omat isot, karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä kosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton selkä — ajatteli hän — ja sitä oli vain pieni osa!
Hänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten verestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä — —
Mutta hän lisäsi siihen: "Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin tulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi. Nyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me sitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan haavat siitä parane — vaan että se myöskin samalla oikenee."
Pienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai seisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä hänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina lohdutus sitä rauhoittaakseen.
Monta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä tytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti kylmän hien hänen otsalleen: "Mitä nyt, mitä nyt? — ja mitä keksisin hänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?" — mutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti tytölle hänen sairautensa huononemista.