Kaspar katseli häntä ikkunasta — sitten hän meni ulos.
"Onko se raskas?" kysyi hän osottaen ruukkua.
Tyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi valmiina juttelemaan.
"Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä", sanoi hän, "kun se on niin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä — sillä jos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!"
"Miksei teillä ole maitoämpäriä?" kysyi Kaspar. "Sellaisen voitte saada
Schlandersista."
"Ei ole varaa siihen", sanoi tyttönen kerkein kielin. "Meidän täytyy kantaa maitomme ruukussa — kunnes jollekin meistä sattuu niin onnettomasti että se särkyy."
Kaspar haki taskustaan. "Siinä saat viisikymmentä helleriä maitoämpäriin, Resi", sanoi hän.
Tyttö suuteli ruskettunutta kättä. "Kiitoksia, Kaspar Zingler", sanoi hän. "Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta."
Kaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. — Ei, pikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita vähäisen ystävällisyyden, ei voinur toivoa muuta kuin hyvää! — —
Hän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen pienen tyttönsä puolesta — jonka harteille voisi sälyttää koko hänen taakkansa.