Sitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin kuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei ollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!
Joka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi hänessä ajatus: "Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo." Hän ei tahtonut siten ajatella — mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.
Esimerkiksi tuo Christoffer — pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli saapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille — yhdeksäntenä — kun kaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet häntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan. He jättivät hänet ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään parkuen täyttä kurkkua.
"Tuollainen — joka on vain kiusana!" Kaspar pysähtyi eräänä päivänä pojan eteen ja pudisteli päätään.
Sitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. "Koetetaanpa, emmekö saa kiinni noita isoja tyttöjä", sanoi hän. "Eivät saakaan toista kertaa juosta edelle!"
Lapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin käsivarrelta hänen kasvojansa.
"On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia", sanoi hän sisarille. "Hän luulee että jätätte hänet — ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän tahtoo kiirehtiä perässänne."
Kun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin painon käsivarrellaan, ajatteli hän: "Ei, Stofferlin ei tarvitsisi olla se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää eteenpäin — niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin valittavina."
Pitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä, jotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä, etteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti — ja joiden aina piti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.
Yksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle asettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään kasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.