Hän katsahti vuoritietä ylös… Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista kärsimys-asemaa vielä — kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo kivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa, ja vielä kovempiakin! Niihin hän oli satuttanut itseään kunnes he hänet murskasivat — ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen aseman luona — —.
— Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti mäkeä ylös — kappelista kappeliin — ja senjälkeen koko tuskallisen rukousnauhan… Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään — sanoja, joita hänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan siitä, minkä takia hän oli tänne lähtenyt.
"Ei", ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, "täällä en mitenkään voi puhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. — Sen täytyy tapahtua jossakin muualla." —
Mutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä merkilliseltä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli käynyt niin, ettei hän voinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä tytöstä. Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan tekemättä!
Hänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat lakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli ollut ihan hänen isävainajansa näköinen — turbaania lukuunottamatta. Vanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar ei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:
"Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme ja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa tulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin — tasapainon vuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi ilman muuta lentää tiehensä — jos niiden tulee olla täällä. Siksipä Laasin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: 'Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä'. Meidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan — niinkuin ehkä ajattelemme kuullessamme kuinka hän paransi sairaita."
Näitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus ei voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen pahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi tasapainossa.
Mutta kärsimysten jakautuminen oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan kylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa, koska ihmiset olivat sellaisia — mutta miksi piti niiden kärsiä enemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä olla niin saaraana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun niistä toisista!
Kortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli iloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan mikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että se jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun tuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään. Yhtä vähemmän — totisesti, se ei olisi vahingoksi!
Hän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota heillä oli ollut — mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!