Kas, tässä lausuttiin kuolemantuomio — eikä ole vaikea ajatella miltä kuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi sattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut — sillä kuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys. — Tässä ei voinut suorastaan kuullakaan mitään muuta — —
Ja katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet hänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja syljeskelleet häntä — vieläkin he osoittivat häntä sormellaan — painaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet häntä piiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään. Eikä hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli syntynyt — niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä edes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla tallissa — ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!
Mutta tämäkään ei riittänyt — nyt hänen piti myöskin kuolla.
Pontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion. Kuolemantuomion — tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua kenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.
Seuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni heti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle — kirvelevälle, haavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!
Hän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus oli kirvellyt kuin tuli — —.
Kaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle — sillä siinä näkyi kaatuminen… kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas poikkipuu tunki veriseen selkään.
Mitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein ennen oli toistanut — mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa: "Minun syntieni raskas taakka painoi sinut maahan."
Kasparia väristytti.
"Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää", sanoi ihan selvästi hänen sisässään, "mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin."