— Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin Calvarienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä tyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen kappelin eteen, — ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan tahtoi hän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa ja vaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi auttaa!
Koko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti hänen ne lausua.
Hän kyllä tunsi kärsimys-asemat kotopuoleltaan — sekä kirkosta että monesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista tietämättä, milloin hän ne oli oppinut.
Mutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua kuin vieraiksi.
Joko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että kaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä kappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan olivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli, että niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella tuli hän ajatelleeksi. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla kotona.
Täällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi — melkein kuin se tapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimäisellä asemalla, joka esitti kuolemantuomion julistamista.
Kaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään: "Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni vahvistanut" — —
Mutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä hänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.
Hänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi toiselle sanoa: toinen alkaa puhua — ja mitä itse olisi tahtonut sanoa, jääkin sanomatta.
Kaspar ei saanut sanaa suustaan — mutta hänen sisässään alkoi ääni puhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä…