Mutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt — sillä siinä ei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja hänen puolestaan.
Kunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla paikalla — niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi asian hyvillä, selvillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää — selittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä tunsi: "Pieni tyttöni — ei saa kuolla!"
* * * * *
Eräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen Peter Reinstadlerin kanssa, tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha äitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen veljensä tehnyt ristivaelluksen "Calvarienbergiä" ylös ja rukoillut hänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve kuin kala.
"Katsos vain!" sanoi Kaspar. "Katsos vain!"
Illalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi hän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa käydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan "ja voimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne."
Mutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: "Aijon pistäytyä Bozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli kuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä. Niin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain tunnin ajaa junassa sinne."
Anna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: "Saammepa nähdä, että seuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!"
Hän oli kuullut Hampurista — sillä postinhoitajan Martha oli menneenä vuonna seurannut rikasta perhettä sinne — ja se oli hänen mielestään ihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.
Mutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomaila kulkuneuvolla, jota hän ei koskaan ollut nähnyt omilla silmillään — miksei samalla viedä asiaa loppuun asti!