Lääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö — joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä terveeksi, joka ei koskaan ollut nähnyt oikein iloista lapsuuden päivää — joka oli istunut ikäänkuin häpeänurkassa, eroitettuna kaikista — ja jolle nyt ei edes annettu lupaa elää! Hän ei saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä vähäisestä auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!
Hän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan hänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!
Siitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain lisätty kuormaa — enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin oli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä — —. Mutta siinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.
Kuolla — kuolla! — — Ei, se oli mahdotonta'!
— Miksi sitten kesän tarvitsi saapuakaan? Ketä saattoi silloin ajatella — kenelle raataa — kenelle elää? Miksi aurinko silloin nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi! — — Olihan ollut, totta kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa — mutta sellaista ei voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen ja talleineen, härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine pyhimyksineen, koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla laaksossa — kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli poissa — silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch mennä levolle — sillä silloin ei enää ollut mitään olemassa! Oli suorastaan naurettavaa sitä ajatellakin — niin mahdottomalta se tuntui!
Kuolla — kuolla… Voi ei, ei — ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei ollut muuta tuntenut kuin tuskia — hänen toki ei tarvinnut kuolla! Oli liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen kiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut — ei jaksanut enää!
Niin — mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!
Oli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä — häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai — hänelle ei voinut huutaa, ei voinut saada kiinni hänen sydämestään!
Se oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla oikein. Sitä, mikä hänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta — sitä hän ei saanut sanotuksi.
Kun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin polvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja jokaista Ave Mariaa: "Pienen tyttöni puolesta!" Sillä kaikki hänen rukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan kirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!