Voi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää jaksanut!
* * * * *
Talvi tuli pitkäksi — myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi lumi vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös vuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä pieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi hengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä oireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella oli tulossa.
Kylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat kevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun terveen raikunan.
"Voi, kuinka he ovat terveitä", sanoi hän silmät suurina ja ihmettelevinä.
Eräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle ja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja epävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: "Nyt ei kai enää kauaa kestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne — eikä hän taida elää tämän kevään yli."
Kaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.
Sitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti naurahtaen: "Ei suinkaan hän voi kuolla — kun ei hän edes ole oikein alkanut elääkään."
"On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle", sanoi lääkäri, "enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi."
Kaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin jälkeen. Sitä parempi! Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä tyttöä, tohtorilla — vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän varmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin — sillä rikkaruohoa on melkein mahdotonta saada häviämään.