"Kyllä, kesäksi", vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa päätään. "Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät puutarhassa ja sanovat: tässä olemme — silloin isän oma tyttö tulee terveeksi. Silloin heti. Kesällä — silloin me —"

Ei ollut loppuakaan sillä kaikella, mitä heidän silloin piti tehdä. Ennenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin Andreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä oli niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat kaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia puutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti — joka kerta keksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs, mutta nyt oli ihan hämmästyttävää — hänestä itsestään etupäässä — kuinka hän keksi kaikenlaista.

"Kesällä muuttuu kaikki hyväksi", sanoi hän aina lopuksi.

"Selkäkö myöskin?" kysyi kerran tyttönen.

"Niin, selkä myöskin", sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, ettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut valheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä todella sitä mitä sanoi.

Kesällä — —

Mutta talvi voi olla pitkä — myöskin Kortschissa.

Kaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta punainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön ohuista sormista — jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian väsyneinä jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä — tai lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti riippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä liikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin hänen molemmille poskilleen.

Kun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona, veti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan suurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun tyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää — niin mitä merkitsi silloin, jos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!

Joka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi hänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä voimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: "Miten silloin on käyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?" —